Menneet suhteet osa 2

Jatkan miettimällä menneitä suhteitani.

Toinen parisuhteeni.

Ne silmät. Kirkkaansiniset.
Muistan ensikohtaamisen. Etenkin ne silmät.
Muistan myös sen päivämäärän.

Niin erilainen tapaus kuin edellinen.

Jälleen hullaannuin ja olin onnesta sekaisin saadessani hänet itselleni.

Persoonallinen. Hauska. Huumorintajuinen. Fiksu. Rento.



Mukava perhekin tuli kaupan päälle. Oli ilo olla heidän luonaan. Heidän luonaankin sai olla oma itsensä eikä tarvinnut jännittää tai pelätä että tekisi jotain väärin. Niin ihanan tavallisia kuin itsekin olen. Elämä oli hyvin leppoisaa. Niin kauan kuin sitä jatkui.

Elettiin vielä 'nuoruuden' vapaata aikaa. Oli omia juttuja, kavereita. Tietynlainen vapaus olla ja mennä.

Elämä ei kuitenkaan ollut aina ollut hänellä helppoa. Taustalla oli masennusta, väsymystä, epäonnistumisia.
Epävarmuus tulevasta. Se oli ehkä suurin koetinkivi.

Itse olin kuitenkin tavallaan 'vakaalla pohjalla', kävin töissä ja elätin itseni. Toisin kuin hän.
En tiedä, painostinko häntä liikaa juuri tämän asian tiimoilta.
Toki yritin olla kannustava ja rohkaiseva, mutta jotenkin se asia vain ei edennyt.

On taas niin vaikea sanoa, mikä oikeasti meni pieleen.
Muistan vain, kuinka toisinaan iltaisin nukkumaan mennessä itkin pahaa oloani. Itkin mutta en puhunut mitään.

Ehkä olimme kuitenkin liikaa eri maailmoista. En tiedä.
Niiden vuosien aikana kun olimme yhdessä, löysin kuitenkin sen puolen itsestäni, että on ihanaa olla omanlaisensa. Kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia. Jokaisella on vapaus olla aito oma itsensä.
Ja näiden vuosien aikana tapasinkin monta valloittavaa persoonaa. Oman tiensä kulkijaa.

Ehkä olin hänelle tietynlainen pelastaja, joka nosti hänet sieltä pahimmasta kuopasta sen reunalle ja hänen oli siitä parempi jatkaa matkaa taas eteenpäin. Omillaan. Hän ei ollut vielä valmis sitoutumaan sillä tavalla kuin itse olisin ollut. Ehkä myös itse kaipasin jo vakautta elämääni ja hänen kanssaan sitä en saanut.

Mutta hänelle kuuluu tänä päivänä hyvää, on avovaimo ja kaksi lasta. Elämä siis on kaiketi mallillaan.

Lapsen ikävä isää...

Luin eilen illalla tekstiä, jossa eronnut äiti kertoo siitä, kuinka lapset itkevät ikävää isän perään lähes päivittäin.

Aloin ajattelemaan omaa lastani, jonka vahvasta luonteesta ei ota selvää milloin on normaalia käytösuhmaa ja milloin erosta johtuvaa oireilua.
Hän ei ole vielä kertaakaan sanonut, että olisi isää ikävä. Hän menee isänsä luokse joka kerta innoissaan, vaikka edellisenä iltana ensin on saattanut sanoa "en mene sinne enää, siellä on tyhmää". Olen ottanut myös sen linjan, etten kysele perään, miten teillä menee jne vaan annan heidän viettää omaa aikaansa ilman, että olen valvovana silmänä koko ajan.

Mutta siis. Onko lapsessani vikaa, kun hän ei kaipaa isäänsä ääneen? Vai onko hän kenties jo kasvanut siihen niin, että vaikka asuimme vielä kaikki yhdessä, äiti oli se jonka kanssa oltiin ja mentiin ja tehtiin asioita jo reilusti ennen eroa? Isä oli paikalla, mutta ei läsnä.

Olen myös niin onnellinen siitä ajasta, jonka saan olla yksin kun lapsi on isänsä kanssa. Joskus lukee/kuulee äitien sanovan ettei osaa olla kun lapsi ei ole kotona. Minä niin nautin niistä päivistä. Silloin ei tarvitse miettiä niin tarkkaan mitä ja missä ja milloin syödään tai mihin aikaan ollaan illalla kotona että päästään ajoissa nukkumaan jne. Vapauttavaa olla yksin :)

Mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.