Varmastikin blogin alkuvaiheessa tulin kirjoittaneeksi, että meidän eropäätös tuli tehtyä jo aika paljon ennenkuin muutimme erillemme. Eli olin tavallani työstänyt sitä jo aika pitkän aikaa ennenkuin uusi arki koitti.
Jossakin varmasti sanotaan, kauanko noin keskimäärin menee eroon toipumiseen, mutta toki se on yksilöllinen asia. Ja miten määritellään se, milloin olet siitä toipunut?
Nyt kun itse katson taaksepäin ajassa, jonka olemme virallisesti asuneet erillämme, huomaan selkeän eron syksyn huonoihin hetkiin ja tähän päivään.
Muistan mm ne lapsen kanssa käydyt kiukkukohtaukset ja väsymykseni, joka purkautui kiukkumme keskellä itkuksi. Niitä hetkiä ei enää ole. Toki lapsi kiukuttelee ja äksyilee, se kuuluu hänen ikäiselleen normaaliin kasvuun. Mutta itse en enää 'lankea' itkuun, joka syksyllä vielä oli eittämättä aina lopputulos kun hän kiukutteli.
Toki uskon hänenkin tilanteensa olleen silloin vaikeampi kuin nyt, kun olemme tätä uutta elämää jonkin aikaa eläneet. Syksyiset kiukkukohtaukset olivat varmasti hyvin pitkälle erosta ja kaikesta muusta muutoksesta johtuvaa, kun taas tällä hetkellä kiukutellaan muuten vaan [joo, olemme molemmat vahvoja persoonia joilla rytisee ja paukkuu varmasti vielä monta vuotta eteenpäin... :) ].
Vaikka olenkin edelleen väsynyt, en ole sitä enää samalla tavalla kuin syksyllä olin. Tiedostan, että tämän hetken väsymys on hyvin paljon seurausta huonosta työpaikasta sillä aina sieltä poissa ollessani olen aivan eri virkeystasolla. Ja palatessani taas töihin raskas väsymys valtaa.
Edelleen olen tyytyväinen että minulla on töitä, mutta uuden paikan saaminen olisi aivan mahtava asia. Mieluusti jo tämän vuoden aikana.
Huvitti ennen joulua siskoni kommentti, kun yksin kotona ollessani sain ajatuksen siitä, mitä lapsi voisi joulumuistamisena viedä päiväkodin tädeille. Sisko tokaisi ettei minun pidä seuraavia askartelujuttuja miettiä vaan käydä treffeillä! Laitoinkin tässä viestiä hänelle taas, että en muuten aio mennä treffeille kun seuraavan kerran olen yksin vaan aion järjestää kaapit ja heittää kaiken turhan pois. Vaikka muutosta ei ole paljon aikaa, olen huomannut että kaapeissa on varmasti edelleen paljon sellaista, jonka voi vaan heittää pois tai laittaa kiertoon.
Mutta tästä päästään aiheeseen treffit ja miehet.
Vaikka toisinaan tulee hetkiä, jolloin kaipaa lähelleen sitä toista henkilöä, jonka kainaloon käpertyä sohvalle, en koe olevani valmis ajattelemaankaan mitään treffejä. Oikeastaan olen aina ollut aika huono treffeillä kävijä. Mutta tällä hetkellä ajatus siitä, että lähtisin jonkun tuntemattoman kanssa vaikka ravintolaan syömään, tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Eli ilmiselvästi sillä saralla on vielä matkaa siihen, että on valmis kohtaamaan miehiä. Tai oikeastaan, olen valmis kohtaamaan miehiä, mutta jollakin tavalla uskon (tai lähinnä toivon) että sellainen tulee vastaan jossakin paikassa, yllättäen. Niin ettei sitä tarvitse etsimällä etsiä. Täytyy vain olla oikea aika ja paikka, sitten joskus.
En myös millään ole valmis siihen, että jakaisin kotini jonkun kanssa.
En juuri nyt, kun olen taas rakentanut itselleni oman ja mieluisan kodin.
Vielä hetken ainakin haluan nauttia tästä 'vapaudestani'.
Tämä teksti nyt ei kerro koko totuutta sillä enhän odota mitään uutta päällimmäisenä mutta se kiteyttää ehkä sen ajatuksen mitä sitten joskus vielä toivon löytäväni:
