Piti kaivaa vanhat valokuva-albumit ja miettiä asioita. Niitä vanhoja aikoja ja suhteita.
Nyt kun olen niitä läpikäynyt täällä aiemmissa kirjoituksissani ja päässäni, pitäisi miettiä mikä niissä meni pieleen...
Mitä voisin tehdä toisin, että ehkä vielä joskus löytäessäni rinnalleni miehen, saisin parisuhteen toimimaan?
Uskon, että miehellä on tässä suhteessa myös vahva asema saada se toimimaan, kaikki ei ole minusta kiinni niinkuin joskus on tuntunut.
Halu olla oma itsensä ja elää myös omaa elämää, mutta antaa aikaa minulle ja minun tekemisilleni.
Näin erään kirjoittaneen tuoreesta avioliitostaan:
"yksi tärkeimpiä asioita mitä tuoreessa avioliitossani arvostan on yhteisyyden ja erillisyyden tasapaino".
Tämä on yksi asia, joka viimeisessä suhteessani ei toteutunut.
Aiemmissa suhteissani se toimi, meillä oli omat asiat joiden parissa vietimme aikaamme ja tietysti meillä oli sitä yhteistä aikaa ja tekemistä. Mutta olimme kuitenkin yksilöitä sellaisina kuin halusimme olla ja annoimme toistemme sitä myös olla.
Viimeisimmässä suhteessani koin tekeväni väärin jos vietin aikaa kodin ulkopuolella johtuen siitä, että toisinaan sain sellaista sanatonta viestintää että tunsin tekeväni jotain väärää. Ne huokaukset ja katseet, kun ilmoitin meneväni vaikka lenkille ja toisen tehtävä oli laittaa iltapala ja muut toimet valmiiksi. Huh huh. Ja kun aikansa tyytyy tähän, sulkeutuu kuoreensa olematta oma itsensä, ahdistus kasvaa ja ihminen muuttuu joksikin sellaiseksi mitä ei oikeasti ole. Ja vain jotta sen toisen olisi hyvä olla eikä itse joutuisi kritiikin kohteeksi.
Ihan ensimmäisen suhteen kohdalla uskon vahvasti siihen, että minä yksin en täysin ollut syyllinen siihen että suhde loppui ja päätin siitä suhteesta lähteä ja että se päätös oli yllättävä monelle ulkopuoliselle. Jopa varmasti kumppanilleni. Ulkoisesti kaikki näytti olevan kunnossa (pätee kyllä muihinkin suhteisiini).
Siinä suhteessa olin itse valmis jatkamaan ja ottamaan askeleen eteenpäin eli olin valmis ostamaan yhteisen asunnon, mutta toinen ei ollut. Hän ei tiennyt mitä haluaa vaikka sitä kysyin enemmän kuin kerran. Uskon vahvasti jonkin asteen ikäkriisiin joka oli lähestymässä. Ja vapauden kaipuuseen vielä kun siihen oli mahdollisuus.
Kumppanini oli lähes täydellinen. Puuttui vain kunnioitus minua kohtaan ja halu jatkaa yhteistä matkaa eteenpäin.
Nyt vuosien jälkeen tunnustan, että toisessa parisuhteessa olisin voinut tehdä asioita hieman eri tavalla. Olihan taustalla masennusta ja uupumusta, joka oli niin tuoreessa tilassa, että asiat olisi alkujaan jo pitänyt hoitaa eri tavalla. Mutta toisaalta, toinen ei asioista puhunut, enkä itsekään siinä vaiheessa osannut niitä käsitellä ja elimme elämää eteenpäin. Alkuun olimme kuitenkin hyvin onnellisia, jossakin vaiheessa suhde kuihtui eikä jäljelle jäänyt sitä hyvää oloa jota olin osakseni saanut.
Tässä suhteessa uskon tulleeni jossakin vaiheessa liian vaativaksi toisen suhteen, sillä itse olin elämässä tilanteessa jossa olin saanut opinnot valmiiksi ja olin työelämässä, arki kulki 'normaalia' rataa. Toisella taas ei ollut työtä ja tuntui, että hän ei asian eteen mitään tehnytkään. Sen asian olisin voinut siis hoitaa paremmin, eli-ei-niin-vaativalla-ja-painostavalla-tavalla.
Mutta en usko, että se oli yksin se syy, että suhde kuivui kasaan. Väliin tuli jotain muutakin, jota ikävä kyllä ei koskaan käyty läpi. Tosi asiassa en siis osaa sanoa, miksi lopulta erosimme. Siitä puuttui se jokin. Yksi syy on varmasti taas se, että kaikesta huolimatta itse olin valmiimpi jatkamaan jo elämää eteenpäin. Perustamaan perheen. Rauhoittumaan aloilleni. Mutta toinen ei.
Keskustelun puute oli siis yksi ongelma tässä suhteessa. Oma vaikeneminen kun tunsin pahaa oloa. Toisen vaikeneminen omista haluistaan.
Viimeinen parisuhde olikin melkoinen myllerrys monin tavoin.
Tiedän, että olin siinä liian pitkään ja tein itselleni vain hallaa jatkamalla sitä vaikka pahalta tuntui jo pidemmän aikaa. Tiedostan tämän suhteen kohdalla sen, että olen tietyllä tavalla liian kiltti, ajattelen liikaa muita ja sitä, miltä heistä tuntuu ja miten kaikki vaikuttaa heihin. En ajatellut tarpeeksi itseäni. Johtuiko kenties siitä, että jossain vaiheessa hukkasin itseni, lakkasin olemasta minä? Ei pelkästään. Se on luonteessa. Halu auttaa muita ja pitää muista huolta.
Suhde alkoi jo väärällä tavalla, aivan liian nopeasti ja väärältä pohjalta. Sen odotukset olivat jossain mitä ei voitu koskaan saavuttaa. Oma luottamus siihen, että pystyn korjaamaan ne virheet joita havaitsin jo alkuvaiheessa. Toisen ajatus siitä, että elämä jatkuu alkuhuumassa lopun elämää.
Oli suhteessa toki hyvääkin, mutta ehkä kuitenkin taustalla oli liian paljon sellaista joka rasitti sitä alusta asti ja teki siitä lopulta mahdottoman.
Sanotaan ettei ihminen muutu. Kyllä muuttuu.
Itse muutuin tämän suhteen aikana joksikin mitä en oikeasti ole. Jouduin peittelemään ajatuksia jotka olivat minun, pitämään sisälläni asioita joita olisin halunnut jakaa, olla kommentoimatta tavalla jolla olisin halunnut...
Toinen taas muuttui omalla tavallaan aivan eri persoonaksi kuin mikä hän oli suhteen alussa.
Sain kuulla olevani vaativa ja kontrolloiva. Kyllä, varmasti olinkin. Mutta tästäkin keskusteltiin ja asioihin ei siltikään tullut muutosta, vaikka pallo olisi ollut vapaasti otettavissa haltuun. Se tuli aina lopulta minulle takaisin. Nostin sen siitä lattialta kun kukaan muu ei sitä ottanut.
Eikä voi yksin syyttää lasta, joka olisi minut muuttanut ja parisuhteen rikkonut. Kyllä siinä molemmilla meistä varmasti oli osansa. Ongelmia oli jo ennen lastakin. Usein se vain tuntui siltä, että minä olin kaiken pahan alku. Sain kuulla että ajattelin vain lasta ja lapsi oli kaikessa etusijalla.
Viimeisessä suhteessa keskusteltiin, ei ehkä tarpeeksi mutta keskusteltiin kuitenkin. Paremmin kuin ehkä aiemmissa suhteissa. Mutta silti tiedostan pitäneeni asioita liikaa sisälläni, joten kun vielä sen aikaisen vaiheen keskustelutaidon löytäisi ja pystyisi ajoissa purkamaan tunteitaan eikä pitämään niitä liikaa sisällään. Siinä on opittavaa ja parannettavaa.
Ennen kaikkea pitäisi muistaa olla oma itsensä, eikä antaa kenenkään muuttaa itseään.
Eikä yrittää muuttaa toista.
Vapaus omaan tilaan ja aikaan. Omiin harrastuksiin, ystäviin ja hemmotteluun.
Älä anna kenenkään kadottaa itseäsi.
Radiosta soi juuri sopivasti aika hieno kappale aiheeseen liittyen:
Apulanta - Valot pimeyksien reunoilla
"Meistä jokainen on polku jonnekin
Mutta viisaus on siinä, että ymmärtää
Ketä seurata pitkään, milloin kääntyy pois
Ja että ihmistä pitkin sä et ikinä voi itseesi matkustaa"
