Elokuun viimeinen - vielä on kesää jäljellä

Aika kuluu kuin siivillä, muutaman tunnin kuluttua on jo syyskuu. Mihin tämä aika kuluu?

Viime viikko meni silmänräpäyksessä, oli kaikenlaista ohjelmaa ja nyt kun uusi viikko alkaa, olenkin jo valmiiksi väsynyt... mitäköhän tästä vielä tulee... hieman on sellainen olotila että flunssa olisi tuloillaan joten sitäkin vastaan pitäisi taistella.

Muutoin oma olotila on melko tasainen. Välillä tulee hetkiä, jolloin tekisi vain nukkua ja toivoa, että tulisi joku joka huolehtisi askareista puolestani. Varsinkin niinä hetkinä, kun känkkä ränkkä astuu taloon ja omaa kärsivällisyyttä koetellaan. Joitakin kertoja on oma väsymys purkautunut itkuna lapsen edessä, kun ei vain ole jaksanut enää sitä jatkuvaa taistelua ja asioista vääntämistä. Mutta sallin sen. Onhan lapsellakin oikeus näyttää tunteensa, niin myös minullakin.

Mutta ihanaa on tämä kesäisen lämmin sää, josta saadaan ainakin muutama päivä nauttia ennen sateita.

"Lapsi kyllä opettaa äitiä herkistymään. Lapsen kanssa äiti oppii, että ei voi kontrolloida maailmaa. Lapsi repii esiin kaikki ne tunteet, joita äiti on hartaudella piilotellut vuosikausia. Lapsi avaa äidin olemaan aito ja valmis."
(löysin tekstin Hidasta elämää-yhteisön Fb-sivulta)

Näinhän se menee

Arkista aherrusta

Viimeisten vuosien aikana on sattunut ja tapahtunut paljon asioita, jotka ovat omalla tavallaan vaikuttaneet arkeen. Sitä on pinnistellyt viimeisillä voimillaan eteenpäin ja odottanut ihmettä tapahtuvaksi. On ollut pakko tavallaan luovuttaa sen suhteen ettei pysty ja kykene kaikkeen itse ja yksin.

Kaikkien tapahtumien kautta sitä vähitellen on alkanut miettiä, mikä on tärkeää ja mihin kannattaa panostaa. Kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä, ei hallita, ei kontrolloida. Olen opetellut siihen, että asioiden voi vain antaa olla eikä kaikesta tarvitse koko ajan murehtia. Jos jokin asia ei kerta kaikkiaan ole minun hallittavisa, se olkoon niin. Tämä tulee esille aika usein töissä. Olen pyrkinyt siihen, että en stressaa asioista niinkuin aiemmin tein. Teen sen minkä pystyn, loppu on muista kiinni.

Samaa pyrin noudattamaan myös kotona. Eihän se aina helppoa ole kun on yksin.
Sitä huomaa valittavansa pienistäkin asioista turhan paljon. Pitäisi vain antaa olla. Ei kaiken tarvitse aina olla juuri niin jämptisti. Nyt kun on vielä valoisaa ja lämmintä, ei ole ihan niin tarkkaa kuinka pitkään ollaan ulkona. Oma mokanihan se on kun mennään jo yliajalla ja kiukkua väännetään iltapuuhien kanssa. Ja sama homma aamulla kun pitäisi herätä päiväkotiin ja toinen huutaa että anna mun nukkua! Mutta olen jo hieman oppinut tässä uudessa arjessa, kuinka ne aamutkin saadaan suhteellisen kivuttomasti sen heräämistaiston jälkeen toimimaan. Pikkuhiljaa.

Rankinta tässä arjessa on se, että on yksin aikuisena.
Herätät, puet, viet päiväkotiin, menet töihin, haet päiväkodista, laitat ruuan, kuskaat harrastukseen, iltapala jne. Kaupassakin pitäisi käydä.
Milloin minä menen lenkille? Milloin minulla on omaa aikaa harrastaa?
Sitä ei ole. Se minulta puuttuu nyt. Ja sitä kaipaa muulloinkin kuin joka toinen viikonloppu.
Sitä, että joku muu tekisi asioita kanssani. Mutta tämä on tilanne nyt. Itse olen sen valinnut. Enkä saa siis valittaa. Elämä jatkukoon. Onhan minulla lapseni.

Aika osuvat sanat monelle...

Radiosta tuli biisi, jossa oli aika osuvat sanat monelle meistä:

Apulanta - Koneeseen kadonnut

Tästä on hyvä jatkaa lauantaita eteenpäin! :)

Tuntemuksia eron jälkeen

Viime päivinä olen lukenut muutamaa eri blogia eronneiden naisten ja miesten kirjoittamina. Itse olen sikäli 'ihanteellisessa' tilanteessa, että en koe olevani niin pahassa tilanteessa kuin he tekstien perusteella ovat olleet eronsa jälkeen. En tiedä, johtuuko se siitä, että omalla kohdallani asiaa tuli pohdittua niin pitkän aikaa ennenkuin lopullinen ero tapahtui. Olinko jo kauan aikaa sitten lähtenyt parisuhteesta joka meillä oli? Tämä oli 'helppo ja huojentava' irtiotto siitä arjesta, jota olimme eläneet jo pitkän aikaa.

En voi kuitenkaan sanoa, että tämä olisi helppoa ja kivutonta. Olo on tietysti vapaampi ja pystyn hengittämään helpommin ilman sitä tuskaa ja ahdiststa joka sisälläni oli entisessä yhteisessä kodissamme. Olen itkenyt ja tulen vielä monesti itkemään tätä. Eihän kukaan kuitenkaan halua lapselleen hajonnutta perhettä ympärilleen. Vaikka kuinka vakuuttaa itselleen, että tämä on loppujen lopuksi paras ratkaisu, on se aina oleva iso menetys lapselle, joka on viaton tässä tilanteessa. Ja jolle ei vielä voi kertoa sitä, miksi kaikki tämä tapahtui. Siihen hän on liian pieni.

Ja onhan arjen pyörittäminen yksin raskasta. Uuvuttavaa. Väsyttävää. Kaikki varmasti helpottuu ajan myötä, mutta tällä hetkellä tulee toisinaan niin voimaton olo, että tekisi mieli vain nukkua ja nukkua ja nukkua. Lapsi viettää joka toisen viikonlopun isänsä luona, joten pyöritän arkea siis koko ajan. Toivottavasti voimme jossakin vaiheessa kokeilla, miten sujuisi pidemmät pätkät isän luona ja saisin itselleni hieman enemmän omaa aikaakin.

Onneksi meillä kuitenkin on hyvät välit ex-mieheni kanssa eli en ole joutunut taistelemaan hänen kanssaan huoltajuus tms asioista. Molemmat asumme uusissa kodeissa ja lähellä toisiamme jolloin lapsen arki saadaan rullaamaan hyvin myös silloin, kun hän aloittaa koulun. Tai ainakin näin toivon :)

Aiheesta luettua

Itselleni ei tule Hesaria, mutta työkaveri oli tuonut työpaikan ruokapöydälle omansa.
Huomasin sen liitteen kannessa mielenkiintoisen otsikon ja lukaisin sen läpi.

Artikkeli löytyy täältä ja siinä onkin joku video mukana, joka pitääkin katsoa kun pääsee kotiin ja omaan rauhaan:

http://www.hs.fi/elama/a1439954485071

Artikkelissa mainitaan kirja, joka ei ole vielä ilmestynyt mutta pitänee ottaa lukulistalle (kun taas joskus intoudun lukemaan...) :)

Kuten myös seuraavat kirjat siihen samaan listaan:

• Ilona Rauhala: "Eron keskellä" ( http://www.hs.fi/elama/a1396413252229 )
• Anthony de Mello: "Havahtuminen"

Kuin omia ajatuksiani...

Löysin uuden blogin, jonka kahlasin läpi ahmien. Siinä oli niin paljon kaikkea sellaista, mikä tuntui kuin olisin voinut sen itse kirjoittaa. Ne olivat kuin omia ajatuksiani. Olisin voinut monta kohtaa siis ottaa tähän, mutta tämä oli se ensimmäinen joka kolahti ja siksi sen tähän laitan :)

Seuraava pätkä kopioitu blogista: http://fenixminussa.blogspot.fi/

"Mutta siihen yhteenvetoon: Nyt ja tulevaisuudessa haluan voida vähintäänkin näin hyvin, kuin nyt voin, toivottavasti vielä himpan verran paremmin. Toivon, että ihminen, jonka kanssa elämäni jaan, saa minusta esiin sen kaiken hyvän, mitä tiedän minussa asuvan: valoisuuden, elämänilon, kyvyn hullutella ja pitää hauskaa, taidon käyttäytyä hyvin ja kohteliaasti, halun tehdä hyvää pyyteettömästi, innon käydä keskusteluja yhteiskunnallisesti ajankohtaisista aiheista sekä tarpeen rakastaa ja tulla rakastetuksi, helliä ja tulla hellityksi, arvostaa ja tulla arvostetuksi, kunnioittaa ja tulla kunnioitetuksi ja lisäksi antaa ja ottaa vastaan. Toivon myös, että uusi parisuhde vahvistaa entisestään minussa rehellisyyttä, suoraselkäisyyttä ja suvaitsevaisuutta, mutta myös armollisuutta sekä itseä että toisia kohtaan. Parhaimmillaan uudessa parisuhteessa ei tarvitsisi vaatia, odottaa tai pelätä, vaan se syntyisi kahdesta ihmisestä ikäänkuin itsestään, ja saisi voimansa heidän välisestä energiastaan, siitä intensiivisestä kahden välisestä hyvinvoinnista, mitä ihmissuhde kauneimmillaan on. "

Lapsen ikävä isää...

Luin eilen illalla tekstiä, jossa eronnut äiti kertoo siitä, kuinka lapset itkevät ikävää isän perään lähes päivittäin.

Aloin ajattelemaan omaa lastani, jonka vahvasta luonteesta ei ota selvää milloin on normaalia käytösuhmaa ja milloin erosta johtuvaa oireilua.
Hän ei ole vielä kertaakaan sanonut, että olisi isää ikävä. Hän menee isänsä luokse joka kerta innoissaan, vaikka edellisenä iltana ensin on saattanut sanoa "en mene sinne enää, siellä on tyhmää". Olen ottanut myös sen linjan, etten kysele perään, miten teillä menee jne vaan annan heidän viettää omaa aikaansa ilman, että olen valvovana silmänä koko ajan.

Mutta siis. Onko lapsessani vikaa, kun hän ei kaipaa isäänsä ääneen? Vai onko hän kenties jo kasvanut siihen niin, että vaikka asuimme vielä kaikki yhdessä, äiti oli se jonka kanssa oltiin ja mentiin ja tehtiin asioita jo reilusti ennen eroa? Isä oli paikalla, mutta ei läsnä.

Olen myös niin onnellinen siitä ajasta, jonka saan olla yksin kun lapsi on isänsä kanssa. Joskus lukee/kuulee äitien sanovan ettei osaa olla kun lapsi ei ole kotona. Minä niin nautin niistä päivistä. Silloin ei tarvitse miettiä niin tarkkaan mitä ja missä ja milloin syödään tai mihin aikaan ollaan illalla kotona että päästään ajoissa nukkumaan jne. Vapauttavaa olla yksin :)

Mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.

Lisää ajatuksia

Niin, ajatuksenani oli kirjoittaa tänne päässä pyörivistä ajatuksista, mitä uusi elämänvaihe saa aikaan.
Tunteita. Toiveita.
Aika näyttää mitä kaikkea.

Tällä hetkellä lähes kaikki on uutta. Mutta ihanin tunne on se, että on vapaa hengittämään.
Tarkoitukseni on löytää jälleen kerran se iloinen ja sosiaalinen itseni, joka joskus olin. Kunnes vuosien kuluessa se hävisi johonkin, huonon parisuhteen pyörteissä.
Nyt on tullut aika löytää se taas. Ja nauttia elämästä. Vaikka se välillä raskasta onkin.

Tähän "vapauden" hetkeen olen tietyllä tavalla valmistautunut jo pidemmän aikaa. Pohtinut sitä kauan, olisiko tämä se oikea ratkaisu. Ja loppuviimein uskon ja tiedän, että tämä on paras vaihtoehto. Vaikka arki onkin raskasta pyörittää yksin, uskon että se helpottuu päivä päivältä. Tai ainakin vuosi vuodelta lapsen kasvaessa.

Muistan joskus haaveilleeni useammasta lapsesta, en tiedä haaveilinko koskaan tietystä määrästä, mutta kuitenkin niin että saisi olla enemmän kuin yksi. Elämä johdatti vuosien aikana erilaisia polkuja, kuin mistä sitä nuorena haaveili, joten ensimmäinen (ja ainoa) lapsikin tuli maailmaan paljon myöhemmin kuin ehkä olin ajatellut. Tällä hetkellä olen oikeastaan tyytyväinen, että niitä on vain yksi. Toki toisinaan olisi paljon helpompaa, jos olisi leikkikaveri omasta takaa, mutta näillä mennään. Nyt on itsellä jo ikää sen verran, että toista lasta tuskin tulee hankittua.
Eihän ole edes miestä jonka kanssa sen hankkisin :) Ehkä siis joskus tulevaisuudessa miehen mukana tulee sopiva leikkikaveri omalle lapselle :)

Näillä eväillä taas jatketaan. Ehkä tänään. Ehkä huomenna.

Uuden edessä - onkohan minusta kirjoittajaksi?

Ajattelin kokeilla, olisiko tämä minun juttuni.

Löysin sattumalta, en edes muista enää millä hakusanalla hain ja missä yhteydessä, blogin jonka kahlasin läpi pikaisesti muutamassa päivässä. Blogi löytyy täältä: http://eronnut1973.blogspot.fi/
Siinä eronnut mies kirjoittamalla käy läpi eroaan ja sen mukanaan tuomia tunteita.

Eilen illalla menin sänkyyni eikä uni tullut heti. Mietin, pitäisikö minunkin yrittää kirjoittaa ajatuksia, joita päässäni pyörii. Olisinkohan sen tyyppinen? Mistä kirjoittaisin?

Eli nyt kokeilen. En rajaa blogiani mihinkään tiettyyn kategoriaan, mutta luultavasti tällä tavalla puran kaikkea sitä, mitä mielessäni nyt liikkuu kun olen ottanut askelen kohti uutta.
Sinkkuna. Yh-äitinä.

Ja kuten totean esittelytekstissäni, en ole mikään nettisurffaaja, mutta mieluusti lukisin muidenkin juttuja tai mielenkiintoisia artikkeleita, joita olette lukeneet. Eli vinkatkaa niistä minulle, jos ne jollakin tavalla liittyvät omiin teksteihini tai jos ajattelette että ne voisivat auttaa tässä tilanteessa, kun olen nyt.

Jatkan varmasti kirjoittelua illalla, tämä oli nyt tällainen kevyt aloitus.