Viime päivinä olen lukenut muutamaa eri blogia eronneiden naisten ja miesten kirjoittamina. Itse olen sikäli 'ihanteellisessa' tilanteessa, että en koe olevani niin pahassa tilanteessa kuin he tekstien perusteella ovat olleet eronsa jälkeen. En tiedä, johtuuko se siitä, että omalla kohdallani asiaa tuli pohdittua niin pitkän aikaa ennenkuin lopullinen ero tapahtui. Olinko jo kauan aikaa sitten lähtenyt parisuhteesta joka meillä oli? Tämä oli 'helppo ja huojentava' irtiotto siitä arjesta, jota olimme eläneet jo pitkän aikaa.
En voi kuitenkaan sanoa, että tämä olisi helppoa ja kivutonta. Olo on tietysti vapaampi ja pystyn hengittämään helpommin ilman sitä tuskaa ja ahdiststa joka sisälläni oli entisessä yhteisessä kodissamme. Olen itkenyt ja tulen vielä monesti itkemään tätä. Eihän kukaan kuitenkaan halua lapselleen hajonnutta perhettä ympärilleen. Vaikka kuinka vakuuttaa itselleen, että tämä on loppujen lopuksi paras ratkaisu, on se aina oleva iso menetys lapselle, joka on viaton tässä tilanteessa. Ja jolle ei vielä voi kertoa sitä, miksi kaikki tämä tapahtui. Siihen hän on liian pieni.
Ja onhan arjen pyörittäminen yksin raskasta. Uuvuttavaa. Väsyttävää. Kaikki varmasti helpottuu ajan myötä, mutta tällä hetkellä tulee toisinaan niin voimaton olo, että tekisi mieli vain nukkua ja nukkua ja nukkua. Lapsi viettää joka toisen viikonlopun isänsä luona, joten pyöritän arkea siis koko ajan. Toivottavasti voimme jossakin vaiheessa kokeilla, miten sujuisi pidemmät pätkät isän luona ja saisin itselleni hieman enemmän omaa aikaakin.
Onneksi meillä kuitenkin on hyvät välit ex-mieheni kanssa eli en ole joutunut taistelemaan hänen kanssaan huoltajuus tms asioista. Molemmat asumme uusissa kodeissa ja lähellä toisiamme jolloin lapsen arki saadaan rullaamaan hyvin myös silloin, kun hän aloittaa koulun. Tai ainakin näin toivon :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti