Kun elämä heittää kuperkeikkaa...

Jokin aika sitten kirjoitin Tinder-kokeilusta.

Sehän meni niin, että sain muutamalle laitettua sydämen ja katsoin, osuuko kohdalleni yhtään sellaista tapausta, jossa mies ottaisi ensin yhteyttä ja olisi oikeasti kiinnostunut.

Hetken jo mietin, ettei Tinder ole lainkaan minun juttuni.

Ja hetkeksi se kokeilu jäikin niinkuin oli tarkoituskin.

Mutta mikä siis oli lopputulos?

Kolme 'sopivaa' ehdokasta. Yksi joka otti yhteyttä.

Valtava määrä vaihdettuja viestejä, sydämentykytyksiä, ikävä ihmistä kohtaan jota ei edes ollut koskaan tavannut tai edes kuullut ääntä... Ja kun kuuli äänen ensimmäisen kerran ja sai kuulla sitä ääntä liki kolmen tunnin ajan, tuntui kuin maa olisi lähtenyt jalkojen alta.

Näinkö tässä nyt kävi? Tätäkö minä nyt haluan? Olenko valmis tähän?

Se tunne, kun huomaat jonkun olevan kiinnostunut sinusta, haluavan tavata sinut ja joka on jo melkein valmis jakamaan arjen kanssasi.

Se tunne, kun kohtaat ensimmäisen kerran ja tiedät, että tässä se on.

Hiljaiseloa tällä kanavalla

Aika on mennyt aikaa hurjaa vauhtia tässä enkä ole ehtinyt kirjoittelemaankaan lainkaan.

Nyt kun talvikin vihdoi saapui, on aikaa vietetty pulkkamäessä ja muissa ulkopuuhissa.
On ihanaa ollut nauttia kauniista valkeasta maisemasta ja nähdä lasten riemu kun ovat päässeet pulkkamäkeen sekä luistelemaan.

Kunhan taas löydän aikaa, kirjoittelen taas lisää.
Sillä välin nauttikaamme ihansata talvesta ja sen mukanaan tuomista iloista!

Testimielessä - viiden päivän ajan

Kirjoitin aiemmin, etten ole valmis treffailuun tai mihinkään uuteen juttuun.
Toisaalta olisin kuitenkin seuraa vailla, jonka mennä vaikka teatteriin, kahville tai ulkoilemaan luontoon.

Törmäsin taas juttuihin Tinderistä ja ajattelin katsoa, mikä ihme tämä Tinder oikein on.
Asensin siis sovelluksen testimielessä, ihan onneton olin alussa sen kanssa, edelleenkään en tiedä mikä oma sijaintini siellä on, sillä antaa 'sopivia' ehdokkaita kyllä kauempaa kuin mitä oma alueeni siihen on rajattu... :))

Mutta siis, päätin tehdä kokeilun.
Eli valitsen sieltä miellyttäviä tyyppejä ja jos joku pari tulee, en olekaan se joka ottaa ensin yhteyttä. Annan miesten ottaa yhteyttä. Jos siis oikeasti haluavat :))
Ensinnäkään en löytänyt edes montaa sellaista, jotka olisivat saaneet sydämen minulta. Ensivaikutelma kuvan mukaan perusteella antoi rastin aika monelle... Ikävä kyllä.
Sitten rasteja tuli lisää kun katsoi lisätietoja tai kuvia lisää... Ikävä kyllä.

Jotenkin vain en ole valmis antamaan sydäntä sellaisille joiden koulutus on esim Harvard tai London, ovat yliliikunnallisia (itse kun en ole), extreme-tyypeille, liian lyhyille (itselläni pituutta kun on) jne...
Olenko vähän hankala? :)
Vaikea vain kuvitella itseään seuraan, jossa toinen on äärimmäisen liikkuvainen ja sitä sun tätä, kun itse on niin hyvin tavallinen ilman mitään erikoisuuksia :)

Lopputulos siis:

Tinder-pareja 3
Yhteydenottoja 1 

Ei siis mikään ihan hirvittävä rynnistys tullut ekalla kerralla, mutta viestittely on jatkunut nyt tämän yhden kanssa ja katsotaan, sovitaanko jopa treffit...

Oikeastaan otin tämän myös siinä mielessä testinä, että halusin nähdä minkälaisia viestejä sieltä tulee ja mitä kukin sieltä etsii.

Mutta eniten siis ihmetyttää että siellä hakee seuraa varatut miehet, itselleen seksiseuraa. Lisäksi ne kuvat. Harrastaako kaikki veneilyä, laskettelua ja moottoripyöräilyä? Vai onko kuvat vaan ihan siksi että nainen kokee miehen olevan tällä tavalla todella kiinnostava tyyppi? Ja sitten ne bodatut vartalot, alapääkuvat... Huh huh...

Mutta ainakin testattu nyt on ja katsotaan miten tästä jatkuu.
Hieman oudoksuttaa edelleen ajatus treffeistä...

Katsaus aikaan heti eron jälkeen ja nyt

Varmastikin blogin alkuvaiheessa tulin kirjoittaneeksi, että meidän eropäätös tuli tehtyä jo aika paljon ennenkuin muutimme erillemme. Eli olin tavallani työstänyt sitä jo aika pitkän aikaa ennenkuin uusi arki koitti.
Jossakin varmasti sanotaan, kauanko noin keskimäärin menee eroon toipumiseen, mutta toki se on yksilöllinen asia. Ja miten määritellään se, milloin olet siitä toipunut?

Nyt kun itse katson taaksepäin ajassa, jonka olemme virallisesti asuneet erillämme, huomaan selkeän eron syksyn huonoihin hetkiin ja tähän päivään.

Muistan mm ne lapsen kanssa käydyt kiukkukohtaukset ja väsymykseni, joka purkautui kiukkumme keskellä itkuksi. Niitä hetkiä ei enää ole. Toki lapsi kiukuttelee ja äksyilee, se kuuluu hänen ikäiselleen normaaliin kasvuun. Mutta itse en enää 'lankea' itkuun, joka syksyllä vielä oli eittämättä aina lopputulos kun hän kiukutteli.
Toki uskon hänenkin tilanteensa olleen silloin vaikeampi kuin nyt, kun olemme tätä uutta elämää jonkin aikaa eläneet. Syksyiset kiukkukohtaukset olivat varmasti hyvin pitkälle erosta ja kaikesta muusta muutoksesta johtuvaa, kun taas tällä hetkellä kiukutellaan muuten vaan [joo, olemme molemmat vahvoja persoonia joilla rytisee ja paukkuu varmasti vielä monta vuotta eteenpäin... :) ].

Vaikka olenkin edelleen väsynyt, en ole sitä enää samalla tavalla kuin syksyllä olin. Tiedostan, että tämän hetken väsymys on hyvin paljon seurausta huonosta työpaikasta sillä aina sieltä poissa ollessani olen aivan eri virkeystasolla. Ja palatessani taas töihin raskas väsymys valtaa.
Edelleen olen tyytyväinen että minulla on töitä, mutta uuden paikan saaminen olisi aivan mahtava asia. Mieluusti jo tämän vuoden aikana.

Huvitti ennen joulua siskoni kommentti, kun yksin kotona ollessani sain ajatuksen siitä, mitä lapsi voisi joulumuistamisena viedä päiväkodin tädeille. Sisko tokaisi ettei minun pidä seuraavia askartelujuttuja miettiä vaan käydä treffeillä! Laitoinkin tässä viestiä hänelle taas, että en muuten aio mennä treffeille kun seuraavan kerran olen yksin vaan aion järjestää kaapit ja heittää kaiken turhan pois. Vaikka muutosta ei ole paljon aikaa, olen huomannut että kaapeissa on varmasti edelleen paljon sellaista, jonka voi vaan heittää pois tai laittaa kiertoon.

Mutta tästä päästään aiheeseen treffit ja miehet.
Vaikka toisinaan tulee hetkiä, jolloin kaipaa lähelleen sitä toista henkilöä, jonka kainaloon käpertyä sohvalle, en koe olevani valmis ajattelemaankaan mitään treffejä. Oikeastaan olen aina ollut aika huono treffeillä kävijä. Mutta tällä hetkellä ajatus siitä, että lähtisin jonkun tuntemattoman kanssa vaikka ravintolaan syömään, tuntuu niin kaukaiselta ajatukselta. Eli ilmiselvästi sillä saralla on vielä matkaa siihen, että on valmis kohtaamaan miehiä. Tai oikeastaan, olen valmis kohtaamaan miehiä, mutta jollakin tavalla uskon (tai lähinnä toivon) että sellainen tulee vastaan jossakin paikassa, yllättäen. Niin ettei sitä tarvitse etsimällä etsiä. Täytyy vain olla oikea aika ja paikka, sitten joskus.

En myös millään ole valmis siihen, että jakaisin kotini jonkun kanssa.
En juuri nyt, kun olen taas rakentanut itselleni oman ja mieluisan kodin.
Vielä hetken ainakin haluan nauttia tästä 'vapaudestani'.


Tämä teksti nyt ei kerro koko totuutta sillä enhän odota mitään uutta päällimmäisenä mutta se kiteyttää ehkä sen ajatuksen mitä sitten joskus vielä toivon löytäväni:

Uusi vuosi, uudet kujeet - arki alkakoon

Tässä on pää ihan pyörällä edelleen pyhäpäivistä ja lyhyistä työviikoista, ettei oikein vieläkään osaa orientoitua työntekoon. No, tämän viikon jälkeen onkin pitkä putki seuraaviin vapaisiin eli pääsiäiseen jota vietetään 11 viikon kuluttua.
Ehkä siihen mennessä on jo sopeutunut arkeen ja jopa odottaakin pitkää viikonloppuvapaata.


Uusi vuosi vaihtui leppoisissa merkeissä, lähinnä akkuja ladatessa. Joululoma kun meni aikamoisessa hässäkässä joten nyt päätin olla tekemättä yhtään mitään ja nukkua univelat pois :))
Ja aika hyvin taisin siinä onnistuakin.


Uuden vuoden lupauksia en sen tarkemmin tehnyt, toivon voivani elää mahdollisimman hyvän vuoden ilman mitään kummallisempia päätöksiä. Vuosi tuokoon tullessaan sen mitä on minulle ajatellut.
Tiedän, että on asioita joihin tulee kiinnittää huomiota mutta en usko että ne sen paremmin tulee toteutettua vaikka niitä uuden vuoden kunniaksi lupaisi parantaa.

Askel kerrallaan eteenpäin.