Nyt kun on asunut omillaan taas jonkin aikaa, on elämä ollut ihanaa.
Vaikka onhan aina toisinaan rankkaakin pyörittää arkea yksin...
Mutta lähinnä tarkoitan sitä tilaa hengittää vapaasti.
Olla oma itsensä. Syyttää vain itseään jos jokin asia jää tekemättä ja paikat on sikin sokin.
Olen myös yrittänyt miettiä aiempia suhteita ja seikkoja, mikä niissä meni pieleen.
Yrittänyt myös miettiä että minkälaisen suhteen haluan nyt.
Luulin jo päässeeni asioissa eteenpäin mutta lukiessani tämän tekstin Erosta aikaa: Oppikoulu kaikki taas pysähtyi. Jollain tavalla tämä osui ja upposi niin että pahaa tekee. Ensimmäinen kohta ei niinkään, sillä aina toisinaan huomioin muut paremmin kuin itseni.
Mutta siis yleisellä tasolla tunnistan itseni tästä tekstistä.
Nyt pelkäänkin, olenko valmis tähän suhteeseen jossa nyt olen.
Osaanko osoittaa tunteeni ja tarpeeni riittävän hyvin?
Osaanko joustaa?
Osaanko pyytää anteeksi?
Muistanko kiittää toista enkä vain aina nalkuttaa?
Aika näyttää.
Mutta tämän hetken tunne on se, että olen miehen kanssa, jonka kanssa ei tarvitse nalkuttaa koko ajan. Ainakin yhteinen aika, jota olemme tähän asti viettäneet, on osoittanut miehessä piirteitä, joita exässä ei ollut.
Ja ne ovat juuri niitä hyviä piirteitä, joita miehellä odotan olevan. Pieniä, mutta kuitenkin niin tärkeitä.
Lapsetkaan eivät ensi tapaamisella käyneet toistensa kimppuun vaan homma sujui heilläkin, mitä nyt pientä kinastelua lelujen parissa oli... :)
Vaikka lukemani blogiteksti siis pysähdytti ja sai aikaan pientä pelon tunnetta, olo on tällä hetkellä huojentunut. Ihanan onnellinen.
