Viimeisten vuosien aikana on sattunut ja tapahtunut paljon asioita, jotka ovat omalla tavallaan vaikuttaneet arkeen. Sitä on pinnistellyt viimeisillä voimillaan eteenpäin ja odottanut ihmettä tapahtuvaksi. On ollut pakko tavallaan luovuttaa sen suhteen ettei pysty ja kykene kaikkeen itse ja yksin.
Kaikkien tapahtumien kautta sitä vähitellen on alkanut miettiä, mikä on tärkeää ja mihin kannattaa panostaa. Kaikkea ei kuitenkaan voi tehdä, ei hallita, ei kontrolloida. Olen opetellut siihen, että asioiden voi vain antaa olla eikä kaikesta tarvitse koko ajan murehtia. Jos jokin asia ei kerta kaikkiaan ole minun hallittavisa, se olkoon niin. Tämä tulee esille aika usein töissä. Olen pyrkinyt siihen, että en stressaa asioista niinkuin aiemmin tein. Teen sen minkä pystyn, loppu on muista kiinni.
Samaa pyrin noudattamaan myös kotona. Eihän se aina helppoa ole kun on yksin.
Sitä huomaa valittavansa pienistäkin asioista turhan paljon. Pitäisi vain antaa olla. Ei kaiken tarvitse aina olla juuri niin jämptisti. Nyt kun on vielä valoisaa ja lämmintä, ei ole ihan niin tarkkaa kuinka pitkään ollaan ulkona. Oma mokanihan se on kun mennään jo yliajalla ja kiukkua väännetään iltapuuhien kanssa. Ja sama homma aamulla kun pitäisi herätä päiväkotiin ja toinen huutaa että anna mun nukkua! Mutta olen jo hieman oppinut tässä uudessa arjessa, kuinka ne aamutkin saadaan suhteellisen kivuttomasti sen heräämistaiston jälkeen toimimaan. Pikkuhiljaa.
Rankinta tässä arjessa on se, että on yksin aikuisena.
Herätät, puet, viet päiväkotiin, menet töihin, haet päiväkodista, laitat ruuan, kuskaat harrastukseen, iltapala jne. Kaupassakin pitäisi käydä.
Milloin minä menen lenkille? Milloin minulla on omaa aikaa harrastaa?
Sitä ei ole. Se minulta puuttuu nyt. Ja sitä kaipaa muulloinkin kuin joka toinen viikonloppu.
Sitä, että joku muu tekisi asioita kanssani. Mutta tämä on tilanne nyt. Itse olen sen valinnut. Enkä saa siis valittaa. Elämä jatkukoon. Onhan minulla lapseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti