Luin eilen illalla tekstiä, jossa eronnut äiti kertoo siitä, kuinka lapset itkevät ikävää isän perään lähes päivittäin.
Aloin ajattelemaan omaa lastani, jonka vahvasta luonteesta ei ota selvää milloin on normaalia käytösuhmaa ja milloin erosta johtuvaa oireilua.
Hän ei ole vielä kertaakaan sanonut, että olisi isää ikävä. Hän menee isänsä luokse joka kerta innoissaan, vaikka edellisenä iltana ensin on saattanut sanoa "en mene sinne enää, siellä on tyhmää". Olen ottanut myös sen linjan, etten kysele perään, miten teillä menee jne vaan annan heidän viettää omaa aikaansa ilman, että olen valvovana silmänä koko ajan.
Mutta siis. Onko lapsessani vikaa, kun hän ei kaipaa isäänsä ääneen? Vai onko hän kenties jo kasvanut siihen niin, että vaikka asuimme vielä kaikki yhdessä, äiti oli se jonka kanssa oltiin ja mentiin ja tehtiin asioita jo reilusti ennen eroa? Isä oli paikalla, mutta ei läsnä.
Olen myös niin onnellinen siitä ajasta, jonka saan olla yksin kun lapsi on isänsä kanssa. Joskus lukee/kuulee äitien sanovan ettei osaa olla kun lapsi ei ole kotona. Minä niin nautin niistä päivistä. Silloin ei tarvitse miettiä niin tarkkaan mitä ja missä ja milloin syödään tai mihin aikaan ollaan illalla kotona että päästään ajoissa nukkumaan jne. Vapauttavaa olla yksin :)
Mutta tämähän on vain minun mielipiteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti